Kiitos Ramppikuume, Kiitos Kankaanpää!

Lyhyt postaus näin "tauolla" olon kunniaksi. Tosiaan blogi jatkaa yhä tauolla, mutta ajattelin nyt kun sain inspiraation niin jakaa kuulumisia.

Töissä painaa paljon päälle, voin ehkä nyt todeta rehellisesti etten tosiaan tuu ite IKINÄ hankkimaan lapsia ja että tosiaan. Mun kutsumus ei oo lasten parissa vaan se tosiaan on siellä teatterissa. Otin itselleni selväksi että oon harvinaisen onnellinen ku tää TOP loppuu ja pääsen pois ala-asteelta. Kun saan SNOlta valmistusmispaperit (wait what just ne) nii haluun jatkaa NUVAlta kouluttautumaan teatteri ohjaajaks, näyttelijää musta ei ikinä tuu. Se on yhä unelma mut on vaan tyydyttävä siihen etten omaa kykyjä harrastusta pidemmälle. Mut koska ohjaaminen on mun unelma nro. 2 nii lähden sen perään.
Mutta siis, ketään ei mun työt kiinnosta joten postataan kuluneesta viikonlopusta!

Torstaina tuli vierailtua taas Mikkelin päivystyksessä, muuten olisin menny hakemaan ne antibiootit ihan terveyskeskuksesta mut perjantain takia ei voinu. Oon siis kuurilla taas :D terve ja moi korvatulehdus.
Mutta siis, myöhään tuli palattua kämpille, Graanilta mukaan napatun Ellin kanssa ja katottiin meidän esitys videota. Perjantai aamuna siis ennen seitsemää lähdettiin mun luota opistolle josta matka alkoi kohti Kankaanpäätä!
Voin todeta että oon tosi huono bussimatkaaja ja istuinki sit koko matkan kuulokkeet korvilla tuijottaen ulos, oon  vaan tottunu matkustaa yksin koska miljoonat lapin reissut nii en oo kauheen sosiaalinen....
Siinä sitten joskus vähän ennen yhtä taidettiin olla perillä, juotiin pikaseen kahvit ja mentiin infoon. Siitä sit suunnattiin työpajoille.
Olin ehkä odottanu enemmän omalta pajaltani, oltiin siis Ellin ja Roosan kanssa Fyysisessä näyttelijäntyössä. Olin aatellu oppivani ehkä jotain enemmän, mut lopulta huomasin että opeteltiin samaa asiaa ku mitä Estradilla aikoinaan opetettiin tyyliin jo PO1sessä, mut hei! Kertaus on opintojen äiti.
Oltiin sit siinä pajalla, sit käytii pikasee syömäs ja majottautuus. Sen jälkeen riennettiin sit takas pajalle.
Illemmasta sit käytiin kattoo kaks Leimu-sarjan esitystä, Kesukka ryhmän Valkoinen Poro (mulle toka kerta nähdä koska Teatris) ja (Santtu stalks ohjelmasta :D) Oleva Kettu ryhmän Siiveniskuja. Molemmat esitykset oli hyviä, mut myönnän melkeen nukahtaneeni koska matkaväsymys.

Lauantai aamuna sit aamupalan jälkeen kannettiin tavarat ja alettiin harjottelee. Harjoiteltiin koko aika siihen Ketä meitä on tilaisuuteen asti ja meikattiin ja ja ja no nii :D Sit klo 13.15 olin meidän esitys.
Panikoin jo valmiiks koska omasta mielestäni huonosti lämmitetty esitys ja nyt kun katsomossa oli teatterikansaa nii paineet oli kovat. Thank Goodness sillon ku mut kuulutettiin lavalle se jännitys muuttuu taas onneks, olin onnellinen. Meillä oli hyvä esitys, kaikilla oli tekemisen ilo ja meidän koko ryhmä oli täysillä mukana. Vertaan nyt sitä tunnetta teatterivuosiini Lappeenrannassa, en usko että oon koskaan tuntenu niin suurta onnea ja yhteenkuuluvuutta ku sen ajan ku me 14 tehtiin yhdessä taidetta (ilmeisesti tosin Herra Reidar Palmgren oli toista mieltä...) Ehkä siks kans sit olin aika haikee paluumatkalla ku tiesin jo valmiiks etten tuu olemaan enää koskaa tän ryhmän kanssa lavalla.

Esityksen jälkee syötiin, katottiin parit esitykset ja kierreltiin Kankaanpäässä. Törmättiin kans hankalaan juoppoon joka olis varmasti antanu mulle turpaan ellei oltais lähdetty. Noh koska mein ohjaajan kohtelias pyyntö kantautu kuuroille korville nii mulla meni hermot ja ärähdin ehkä hieman kovasti. Seurauksena jätkä melkeen repi pelihousunsa ja dissas mua väripääks. VÄRIPÄÄKS?! oh c'moon olis nyt ees haukkunu homoks, ku minä ja taikaponi tukkani. sit illemmalla kumminki syötiin ja party hard. Mun mielestä olin ihan jees tuo iltatoiminta mitä sillo oli, tai siis se disco. Mulla ainaki oli hauskaa mut myönnän, että ärsyttää että lähin etukäteen pois koska vino polvilumpio päätti, että Santulla ei ole hauskaa. Oli pakko päästä makaamaan.

Sunnuntaina sit katottiin taas esityksiä, oltiin se loppujuhla. Well done meidän kunniamaininnat Kata, Mimmi ja Kassu :D Kunniakirjat meni meistä just niille jotka ne ansaitsiki! Paluumatka meni sit mulla samoissa merkeissä ku menoki tosiaan.

Left to right
Elli  - Maria
Simppa - Sheikki
Kata - Jukka-Marko
Minä - Misaki

Well that's it. Oli loisto viikonloppu mut nyt surettaa.

Joskus sitä vaan haluaa deletoida itsensä, voinko alottaa alusta ja valita ite? Haluisin antaa kaikkeni että saisin pitää tän hyvän tunteen kerranki mitä joku ryhmä on saanu aikaan, mut ei. Mut on kirottu tällä ongelmallani joka estää mun ryhmässä olemisen.
Jos sanon suoraan, Mähän en ole tyttö, mä en oo koskaan ollutkaan, enkä koskaan tule olemaan. Miksi siis voisin ees kuvitella että kukaan tai minä itse voisi hyväksyä minua ikinä omana itsenäni ryhmään jonka nimi on Mikkelin Tyttöteatteri.

Arigato
Santtu kuittaa~
ps. Hei Ramppikuumeilijat, vaikka ei oltais sanaakaan vaihdettu viikonloppuna nii add me ja tulkaa juttelee, uudet ihmiset on aina kivoja :) Facebook

Well, I'm not happy with myself~

Keinot lievittää stressiä ja auttaa omaa jaksamistaan?? Jossain elämäni vaiheessa en suonu tollasille ajatuksille mitään, mutta tosiaan. Alettuani opiskelemaan kasvatusalaa nii nää asiat on ollu aika keskeisiä. Meillä loppu just elämänkulun kurssi ja sen yks keskeisimpiä aiheita oli mm. stressi, kulttuuriperimä ja jaksaminen.
Mein tentissäkin oli muistaakseni viimeisenä kysytty siitä että miten omaa vointiian voi ylläpitää ja auttaa itseään jaksamaan.
Henkilökohtaisesti oon ite ollu aina niitä ihmisiä jotka miettii ensin muita ja kaikki mahdolliset naapurin mummot ensin enneku suo omalle jaksamiselle ajatustakaan (osa syy kai miks oon tällä alalla.....). Mut tosiaan, miten autat muita, kun et itekää jaksa omaa elämääs?? Oon viime viikkoina stressannu kaikkee muuta, tulevia tenttejä, cosseja joiden pitäis valmistua mut mitään en oo alottanu, kavereitani, taas koulua, asumista, Melodyn liikuttamista ja ollu huolissani yhestä tärkeästä kaverista joka on valitettavasti ajautunu taas sille tielle mistä olisin halunnu sen pelastaa mut en kyenny siihen. Ainii ja vaikka luetellut asiat on pelkkä jäävuoren huippu nii oon kans ollu huolissani isäni jaksamisesta. Eli missä välissä miettiä itseään? Ei sille oo oikee ollu aikaa.
Näiden kaiken seurauksena eilen, olin suoraan sanoen aika heikon paikan edessä. Istuin opistolla, kirjottamisesta ja tentteihin lukemisesta ei tullu yhtään mitään ku pää ei kestäny kasassa, yritin siinä sitten hallita sitä rauhoittamalla itteäni (katoin siis varmaa miljoona jaksoa Soul Eateria.....) mut tuntu ettei mikään vaan auta. Illalla sit lopulta päätin antaa olla ja menin "nukkumaan" jo aika ajoissa. Huonoin seurauksin. Nyt pelottavalta tuntuva ajatus, mut se että eilen se mikä miun mielentäytti oli se että mitä mie teen täällä? Oon ollu hyödytön kaiken suhteen mitä oon yrittäny ja oon onnistunu pilaamaan muidenkin elämiä, vaan yrittämällä olla niissä. Pohdin syvintä syvyyttäni siitä miten kukaan ei varmasti tajuais miun olemassaoloa enneko olisin kuollu, tai poissa tai jotain. Kävin läpi mielessäni kaikki ne vanhat suunnitelmat mitä tein päättäkseni oman eloni, mut lopulta tartuin vaan kynään ja paperiin.

Tänään ku on tullu oltua koulun penkillä, juteltua ihmisten kanssa, käyny tappelees ponin kaa tallilla ja juossu kiirellä bussiin, käyny kaupassa kavereitten kanssa ja kattonu sitä yhtä sarjaa mikä edelleen on miun kestosuosikki (Durarara!! nyt ja aina), sekä lukenu huomiseen tentiin, nii viime yö tuntuu jopa pelottavalta. I know tässä on sama asia ku mitä mun entinen psykologi jakso hokea, miu pitäis seurata omaa jaksamistani ja muistaa se ettei miu kannata olla liian pitkään yksin. Vaikka viihdyn yksin, nii viihdyn kans seurassa. Välillä minun ku ihan kenen tahansa on hyvä olla ja viettää aikaa yksin, mut siitä huolimatta seura tekee hyvää.
En vaan osaa edelleenkään pyytää ihmisiä olemaan miun kanssa tai mitään muutakaan. Ja sit ku oon tarpeeks pitkään ollu yksin, nii seuraan lähteminen vaatii taas niin paljon enemmän.
Mutta joo, tulevasta viikosta voin sanoa että taitaa olla vähän enemmän tekemistä.
Huomenna mennään luokkavierailulle Mikkelin etsivän nuorisotyön toimeen tonne olkkariin, sit yrittäjyyden tentin jälkeen meillä on viimeinen esitys (ainakin nyt vähään aikaan), ja sen jälkeen ainakin olis suunnitelmissa että Mimmi tulee opistolle ja katotaan miun pari viikkoa sitte tehtyä löytöä eli ikivanhaa animea sovitusta nimeltä The Legend Of Zelda. Keskiviikkona on se joku icetapahtuma keskustassa minne mei luokalta lähtee yks ryhmä kisaamaan (oon ite vähä niiko jäsenenä curling osuudessa, ja muutoin varalla), sit torstaina kai kamoja kasaan ja silleen. Perjantaina onki nokka kohti lappeenrantaa (ajattelin tehä viimein ne muokkaukset mun vanhaan kigurumiin ja stailata yhtä peruukkia joka tulee oletettavasti mun Hiroki cossiin) ja lauantaina tulee laumaa pällejä Lepraan!

Argh! Mulla on ongelma.
Koska tuo reuhka jota hiuksiksi kutsutaan
kasvaa ihan tajuttoman nopeasti.
se on nyt liian pitkä ettei kestä pystyssä omineen
mut liian lyhyt ettei lakka tai muut auta....
sdghasjkldklsjdk Turhadun :D

Eli nyt oon ottanu omat jaksamiseni ees vähäks aikaa huomioon, joten kai voin lopettaa tän postauksen tähän ja jatkaa Durararan katsomista... eiku siis kokeeseen lukua... eiku piti soittaa faijalle.... tai jotain :D ehkä vois jo mennä nukkuu... Vanhusta väsyttää :(

Mut ihan mielenkiinnosta, heitän kysymystä. Sinä joka nyt luet tätä, kommenttia kehiin. Miten SINÄ edistät omaa jaksamistasi? Mitkä keinot ootte huomannu toimivan ku pitäis piristää omaa itseään? :)

Drrr!!ssä on vaan niin paljon asiaa.
se ei oo vaan anime, se on taivaallinen anime!

Sayõnara!
Santtu kuittaa tältä osin~

Once again, I Can't return to those memories~

Neutraali. sillä vois kai kuvata nyt tätä tunnetta. Sain eilen kuulla että pääsen muuttamaan viimein pois opistolta ihan omaan käppään tossa maaliskuun ekana päivänä! Fiilis on siltä osin katossa, vähän tosin surettaa koska jätän samalla nää ihanat ihmiset täältä, mut kyllähän myö vielä toistemme naamoja tuijotetaan koulussa, nii nou hätä :) Sain siis asunnon tosta MOAS 14 kerrostalosta, 2km koululta ja ihan Launialan alakoulun läheltä. Nyt vielä sormet ristiin että pääsen sinne TOPpii nii ei oo pitkä matka :D Sen lisäks sit ku mei muori on lähdössä viikoks jonnekki (iha ku tietäsin minne, mut juhlistaa kaverinsa 50vuotisia) nii se tuoki Acun mun luo siks aikaa. Ollu vähä itsensä syyttelyä tässä ku en oo Lappeenrannassa käyny ja koira raukka on kuulemma miuta kovasti odotellu. Noh, se pääsee sitten Mikkelin uusien hajujen maailman pian!




Nyt tuli kans varmistettua että suunattaan, millä porukalla? ainaki joidenki kanssa 22.-24.2 Lappeenrantaan viettämään hiihtoloman alkua, muutoin vietän sitten viikon keräten kamojani Lappeenrannassa (kolmesta vitun paikasta, Mutsilta, Faijan uudesta kämpästä ja sit lapsuudenkodistani) ja haetaan avaimet, kirjotetaan soppari jne. 1pv muutto ja lomahan oliki jo siinä. Ens viikko sit menee varmaan siinä ku selvitän sitä TOP-asiaa ja vähän siistin huonettani nii ei tarvii sit kaikkea siivota muuttaessa kerralla. Pitää kumminki tehä täst asuntolahuoneesta se luovutussiivous :/

Pari viimeistä päivää on menny siinä, ku oon vetäny särkylääkkeitä, selkä kettuilee taas ja käyny tallilla. Huomenna vietän sit sen täydellisen en tee mitään päivän. aion oikeesti vaan maata sängyssä, kattoo animea ja olla miettimättä ens viikkoa. Meillä on nimittäin edessä ihan pirusti tenttejä. tai siis ettiikka, psykologia, yrittäjyys ja oisko ollu viel jotain muuta ja sit niitten lisäks tiistaina esitys.

Kuuntelen tässä randomilla jotain oikeesti vanhaa soittolistaa. tai kuuntelin, nyt kuuntelen Jukka Pojan "älä tyri nyt" biiisiä toistolla. En voi sanoa ku et tuo muistoja mieleen. Muistan oikeesti sen ku kuuntelin sitä aikoinaan toistolla kotona ihan vaan siks koska mei ukko vihaa Jukka Poikaa. Osittain kans popitin sitä koska ne lyriikat on miulle aika no, en tiiä "henkilökohtaiset". Se oli just sitä aikaa, just enne mei porukoitten eroa, sitä aikaa ku valinnan teko läheni, jäädä vai lähteä? Kai olin sillo viel aika pahasti masentunu nii no, sitä se on. Mut en tiiä, musiikki on miulle ollu aina tärkeää.
Se oliki aika pitkän pohdinnan tulos ku mein piti valita joku itselle tärkeä runo tai kappale äikän tunnille, esittää se ja kertoa syy että miks just se. Kävin mielessäni varmaan miljoona biisiä,
Jukka Poika - Älä tyri nyt
Haloo Helsinki - Avautumisraita & Lähtövalmiina
The Script - Six Degrees Of Separation
The GazettE - Burial Applicant
(ex) Kagrra, - Sakura Zukiyo & Utakata
Isshi - Shirakuen (KATTOKAA TOI VIDEO, Rip. Isshi)

Jukka Poika sai jo selityksensä mut sit muista voin sanoa lyhyesti. Haloo Helsinki on silleen miulle tuttu pitkältä ajalta koska se lukeutuu mein muorin suosikkeihin. Tutustuttiin sit viime kesän kuressaaren reisulla Nean kanssa varsin hyvin tähän niitten uusimpaan levyyn, avautumisraita siks koska sen lyriikat on vaan jotain. en tiiä, siinä on muutama sellanen kohta mikä on ollu aika osuva, esimerkiks siinä parin ootteeseen mainitaan tuo "bussimatka 110km" samaa matkaa oon nyt monesti kulkenu Lappeenranta-Mikkeli väliä. Lähtövalmiina siks, että kolme päivää siitä ku palattiin Virosta viime kesänä, olin Piiluvan leirillä isosena ku mei ukko soitti viimeisenä aamuna että mummi on kuollu viime yönä. Se tiedettiin että sillä ei oo pitkään enää aikaa, mei mummilla oli siis alzheimer, mut se jätti miulle silti tyhjän kohdan sydämeen. Vaikka en oo koskaan puhunu kunnolla mei mummin kanssa (se menetti sen kyvyn jo kauan enne ku olin syntyny) nii silti yks niistä harvoista asioista mitä muistan lapsuudestani oli mei mummin leveä hymy ja se miten vaikka ilman puhekykyä se nauro vielä pitkään.
Six Degrees of Separation oli se biisi minkä lopulta valitsin. Jossain määrin ehkä se kuvastaa sitä mitä ihminen, minä myöskin käy läpi kun parisuhde loppuu. Mut muutenkin, muistan kans sillo ku ekoja kertoja kuulin tän nii se oli samaa aikaa ku lopulta tuli varmennus että Juuson lumeen sammuminen ja lopulta kuoleminen ei ollu vahinko vaan se oli tehny sen tarkoituksella. Joten tällä biisi oli kaks merkitystä miulle.
Aah miu all time favourite, Burial Applicant. Yksinkertaisesti, lyriikat kertoo tarinaa lapsesta jonka vanhemmat vaikka ne kasvatti sen ja huolehti siitä, nii eivät rakastaneet sitä. Tarina etenee yksinkertaisesti niin että ikinä saamatta rakkautta tää lapsi lopulta sit saatuaan isältään synttärilahjaks haulikon nii tappaa ne sen vanhemmat ja hautaa ne. En kai voi sanoa ku et loppukohtausta lukuunottamatta pystyn hyvin oman perhetaustani takia ymmärtämään mitä Ruki on hakenu Burial Applicantin lyriikoilla.
Sit on Kagrra ja Isshi, nää kaks voi niputtaa siks yhteen koska Isshi oli Kagrra,n vocalisti enneku ne hajos. Mut nii, Sakura Zukiyo on vähä Burial Applicantin vastakohta, tässä "tarina" kertoo siitä miten lapsi katuu sitä vanhemmalla iällä ettei ikinä ollu kunnon lapsi vanhemmilleen, kertonu miten rakasti niitä ja oli onnellinen siinä perheessä. Tai tarkalleen se kertoo surullista tarinaa siitä miten sen huomas liian myöhään, tajus sen entisen onnellisuuden vasta silloin kun ne sen vanhemmat oli jo kuollu.
Utakatan lyriikoita en silleen vedä tähän, ne on kauniit, surulliset ja osuvat. Mut syy miks se biisi on mulle tärkee on se että Utakata oli ensimmäinen J-Rock biisi minkä kuulin sillo viis vuotta sitte ku aloin kuuntelemaan tätä genreä. Kagrra, ja erityisesti utakata oli sillo ne ensimmäiset joten se on jääny vielä tähänki
päivään.

Siis jos joku ei tajunnu nii, TÄTÄ miestä.
oi että, miksen voi näyttää yhtä hyvältä! :/
RIP. Isshi

Shirakuen..! Voi että, rakastan tätä biisiä, rakastan tätä miestä! Kai sen voi sanoa niin että Kagrra,n hajottua olin nii onnellinen siitä että miun suuri idoli ja se ihminen jota nuorempana katsoin jumaloiden ylöspäin jatkoi musabisnestä. Isshi jatko siis soolouralle (shiki-project) ja Shirakuen oli valitettavasti ainoa biisi jonka se julkas. Sanat on kauniit mut en haluu siiteerata niitä sen enempää (kvg), kuuntelin kans Shirakuenia toistolla kuukausia sillo ku julkistettiin että Isshi on kuollu. Oikeesti, Isshi on ollu varmaan ainoa muusikko tai julkkis jonka kuolema järkytti miut, ainoa miun ihannoinnin kohde jonka kuolema surettaa miuta edelleen. Isshi oli miulle tosiaan muuki kun vaa musiikillinen esikuva, se oli kaikki mitä haluaisin itse olla "aikuisena".

Ihme hehkutus tossa lopussa :D Mut kumminki, tulipa tähänkin postaukeen taas mittaa. Taidanpa tästä lähteä nukkumaan ! vähän väsyttää :3

Sayõnara!
Santtu kuittaa~
ps. jos ette siis tajunnu, nii biisejen nimissä on linkit. käykää kuuntelee :)

I'm Home Again~

On ollu iha kiva olla ilman teatterimeikkejä ja sitä glitteriä :D

Halusin tehä postauksen mutta koska tuliki vähän kiire nii tää jää nyt lyhyeen ja vähän vähempi tekstiseen :) Tajusin nimittäin just ku avasin tän uuden tekstin tähän että kello on kohta 11, pitäis vielä siivota ja syödä enneku Petteri tulee. Velipoika tulee siis käymään tänään Mikkelissä koska meidän serkku pitää sen polttarit täällä. Ens perjantaina on sit suuntana pitkästä aikaa lappeenranta ja häät!
Mutta asiaan, Muori toi miulle viikko sitten tuon (kummallisesti puuttuneen) BVBn levyn mikä oli tullu postissa, oon sitä tässä nyt kuunnellu koko viikon ja vanhojen klassikoiden kuten Knives and Pens ja Carlolynin lisäks sieltä nous yks uus suosikki. Kyseessä on siis tää Black Veil Bridesin ensimmäinen levy We Stitch These Wounds.

Black Veil Brides - The Mortician's Daughter

I open my lungs dear
I sing this song at funerals... no rush.
These lyrics heard a thousand times, just plush.
A baby boy you've held so tightly,
This pain it visits almost nightly
Missing hotel beds, I feel your touch.

I will await dear, a patience of eternity, my crush.
A universe so still.
No rust.
No dust will ever grow on this frame,
One million years, and I will say your name.
I love you more than I can ever scream.

We booked our flight those years ago,
I said I loved you as I left you.
Regrets still haunt my hollow head,
But I promised you I will see you again, again.

I sit here and smile dear.
I smile because I think of you and I blush.
These bleeding hollow dials, this fuss.
A fuss is made of miles and travels
Roadways are but stones and gravel.
A bleeding heart can conquer every crush.

We booked our flight those years ago
You said you loved me as you left me.
Regrets still haunt your saddened head,
But I promised you that I will see you.

We booked our flight those years ago
I said I loved you as I left you
Regret's no longer in my head,
But I promised you and now I'm home again, again, again, I'm home again, again, again.

I'm home again.

Oon nytki kuunnellu tota The Mortician's Daughteria koko aamun :3 Mutta jos totta puhutaan nii oon nyt laiska kirjottaa joten jotain mitä ei ole pitkään aikaan oikee ollu kunnolla.

KUVIA! Kuvathan kertoo ennemmän kuin tuhat sanaa...

Random kuva, Muistatko Jossu vielä tämän kesän?

asdfghjk, haluun oikeesti soittamaaaaaa

kuolin :'''D

Miss you <3

LOPPUHUOMIO. Löin eilen viimein lukkoon mun Mimicon cossisuunnitelmat ja nehän on damdamdam

Rin Matsuoka sarjasta Free! Iwatobi swim club

Aoba Seragaki pelistä DRAMAtical Murder

Aoba on tosin vähän auki vielä, riippuu ihan budjetista ett ehtiikö se tulla valmiiks mut yritetään :)

I'll be waiting for the day, when I can smile again~

Pohdin tuossa äskettäin että miten mie aikoinani käytin Lappeenrannassa iltani niin taidokkaasti, ettei näille masistelu illoille ollu aikaa.
Harrastukset. En voi tosiaan sanoa että vanha olo, mut tuntuu jotenki et joidenki harrastusten alottamisesta on ikuisuus. Jotkut kestää edelleen ja jotkut loppu.

Jos mietin elämääni nii vois todeta että teatteri on ollu miulle enemmänki ku elämäntapa, en oo ihan sata varma mut tänä vuonna taitaa tulla se 11-vuotta täyteen. 11 pitkää vuotta siitä kun alotin ekan kerran

Estradin musateatteri ryhmässä. 11-vuotta sisältäen valmiita tekstejä kuten mm. Peppi Pitkätossu ja Lasten Dracula sekä omia tekstejä kuten Tulex vai Jääx? ja Rikki & Rakastettu. Vuosia Estadin listoilla mukana teatteri puolen lisäks bändilinjalla ja niillä muutamilla koreografia tunneilla mitä määrättiin kärpäsviikoilla. Ja nyt tää viimeisin "vuosi" täällä Mikkelissä. Ihan erilaisessa ilmapiirissä ja ihan erilaisessa ryhmässä ku koskaan ennen.

Toinen pitkään kestäny harrastus taitaa olla hevoset.
laskeskelin äsken et siitä ku ekan kerran menin ratsastustunneille nii on 7-vuotta. Verrattuna siihen et olin estradilla vakiokävijä nii talleja oon vaihtanu aika saakelin monta kertaa. Kiersin kaikki Lappeenrannan isoimmat (metsälä, Kiwigo, HUBS) ja sit niitä pienempiä (simola, rapon ja parit yksärit), kunnes alunperin vakiinnutin paikkani kolme vuotta sitten Sarpalta josta löysin sen ajopuolen. Sekin harrastus taitaa olla aika elämäntapa, onhan kumminkin tuo oma kavioeläin ollu ajantuhlaajana kohta 2½-vuotta :3

Mitä muuta? En voi laskea enää kahta kolmeksi koska siitä on kohta 2-vuotta ku sain tietää etten oletettavasti voi koskaa enää soittaa kunnolla. Kiitos sen yhden ainoan kerran ku putosin Melodyn selästä sen perhanan aidan päälle ja otin kädellä vastaan.. Mulla meni ranne pysyvästi sellaseen kuntoon että se ei kestä soittamista, jos se pahenee nii se voidaan leikata mut tässä jamassa ei vielä. Mutta muutoin, kävin ekan kerran kitara ja basso tunneilla sillo samoihi aikoihi ku alotin teatterin. Enkä voi sanoa muuta ku unelmoin yhä siitä päivästä ku pääsisin takas soittamaa. Musiikki on kumminki todella tärkeä osa miu elämää ja koska lainaten entistä musanopettajaani kuulostan kuolevalta lehmältä nii soittaminen on ollu vähän niiko ainut vaihtoehto :/

Tässäkään postauksessa vissii mitää järkeä ollu :D Tekasimpa nyt jotain perus angstaamisen sijaan. mut tosiaan, Voin kyllä sanoa että tää paikallaan olo ja yksinään oleminen ei oo kauheen hyvä ollu miu mielenterveydelle vaik näitä ns. vapaita iltoja onki ollu vaa pari. Hauska nähä sit jos viimein pääsen muuttaa omaan kämppään et mitä siitä tulee.. Paras vaihtoehto toki olis jos en muuttais kumminkaa kokonaa yksin, mut hitot mihinkää soluun haluu tuntemattomien kaa >.< Mut tosin oon nii paska ihmine et iha ku joku muka haluis asuu miu kaa !

Ois aika unelma :3

Nojaa, Never give in!

Sayõnara!
Santtu kuittaa~

Punaset hiukset + Hullu + psykopaatti + "undertaker" + Aseena kitara = Santun uusin 2D rakkaus :3

Luulin aluks Deadman Wonderlandia tylsäks animeks mut olin väärässä, Genkaku on vaa täydellinen :3

Like the phantomrider, I'm dying tonight~

Yosh, se on nyt ohi. esitykset nimittäin. En oikeestaa tiiä mitkä on fiilikset.. Helpottunu? Väsyny? Onnellinen? Masentunu?
jos totta puhutaan nii miu fiilikset on iha sekasi, periaatteessa huokaan helpotuksesta koska ei tarvii hyppiä koko aja ympäriinsä, mut taas sit sellai masentaa koska se oli sit tässä. Kuvaavin on varmaan se mitä muutama muuki sano eli, "Mitä nyt?"
Kaks viikkoa treenattiin ja esitettiin vain yhdellä vpeellä ja nyt pitäis olla vapaana ens tiistaille, sillo jatkuu taas perusharkat. Hah, mitä teen? tallille on mentävä, pääsen vähä tuulettaa ajatuksiani mut muutoin sit en tiiä. Huomaa kai et oon vähä puusta pudonnu. Glitteriä on kaikkialla ja silmät huutaa hoosiannaa koska  kuivuus. Lupauduin lähtee viel Jannen kaa kauppaan, sen jälkeen jos vaikka ehtis pysähtyä.
En kyl tiiä kannattaako koska eilen siinä kävi jo huonosti. Oli meinaa oikeesti päällä aika harvinaisen paha ilta-angsti sit lopulta. Vähä samaa fiilistä nytki.

Sehän se on, tässäkö se oli? Nähdään nyt vaan kerran viikkoon ja muutoin that's it. Mua pelottaa jos oikeesti sanon sen ääneen, en odottanu mitään pysyvää ku liityin tähän ryhmään mut nyt ku esitysten ja yhdessä tekemisen euforia on laskenu nii tilalle on tullu se sama vanha ontto fiilis. Ollaanko me kumminkaan loppujen lopuksi muuta ku teatteriryhmä? Vai onko meistä muka tullu toisillemme läheisempiä. Oon pessimisti asian suhteen kuten aina ennenkin, luulin mein olevan tiivis ryhmä jo viimeeks mut mitä kävi R&Rlle? Myö hajottii, viimene vuos yhessä ei ollu enää kivaa tekemistä yhdessä vaan se oli yht helvettiä suurimmalle osalle meistä. Yks ajatus kans mikä pysäytti miut tänää melkeen kokonaan oli se, että mietin  vakavissani että yrittäisin hakea terkan kautta itteni taas psykan juttusille.
Ja toinen mikä tässä just huolettaa on se että tiiän, että kevään jälkeen mulle tää oli tässä. Jos olisin vahvempi nii voisin ihan vaan sen takia että pidän ryhmästä ja tosta menosta muutenki. Mut loppujen lopuks, oon oppinu näiden kuukausien aikana ittestäni taas jotain uutta. Mie en tosiaan oo yks näistä ihmisistä joiden kanssa oon tätä prokkista tehny. En kykene samaistumaan, ja jos totta puhutaan nii en edes halua. Vielä enemmän se näky nyt ku vietettiin aikaa mei rinnakkaisryhmän kanssa, mie en kuulu tänne.

On ollu asioita joita en oo ees ajatellu, asioita joista oon halunnu eroon ja sit liityn ryhmään missä ne on niille arkea. Mie en tiiä, mut jos saan kerättyä pääni kasaan nii ehkä miulla viimein on kanttia alkaa elää kuten miun kuuluu, kuten mie ite haluan.
Koska miulla ei oo muutakaan nii miun on nyt vaan kyettävä seisomaan omilla jaloillani.

Välissä oli pieni nosebleed ;;_;;

Toinen on se että oon ollu viimeset pari päivää ärimmäisen kyrpiintynyt eräiden (kyllä puhun monikossa) ihmisten toimintaan. Ensimmäisenä ja päällimmäisenä miuta ärsyttää se että jotkut eivät tosiaan osaa ajatella nenäänsä pidemmälle ja jos siitä mainitsee nii aletaa leikkiä marttyyriä. Miulle valitetaan jatkuvasti "huonoista vastauksista", siitä miten satutan erästä koko ajan ja sit siitä että "voisit ajatella välillä muitakin". Anteeks? Millo miusta on tullu joku yli-ihminen. Viimeeks ku tarkistin nii ihan vaan ihminen mieki oon, ihminen joka murtuu, ihminen johon koskee, IHMINEN JOLLA ON TUNTEET. Mie en oo  tietääkseni tässä maailmassa siks et keskittäisin kaikki ajatukseni ja tekoni siihen että olisin joku eloton nukke joka ei muuta sano ku voi voi ja voi että, miten voin auttaa.
Miulla on omat ongelmani, omat asiani joista selvitä, oma ELÄMÄNI josta yritän selvitä kunnialla ja ennen kaikkea omat ajatukseni asioihin. Tiiän että tästä tulee kohta taas noottia että "anteeks en mie tarkottanu" mut sit se jatkuu taas, ei oo eka kerta. Mut sanon nyt jo valmiiks, MIUTA EI VITTU KIINNOSTA. Mie autan ja tuen mieluusti miulle tärkeitä ihmisiä ja muitakin, mut mie en pysty kaikkeen ja ennen kaikkea oon hiljattain oppinu et miun ei kuulu tehdä mitään mikä on ohi miun omien kykyjen.
En haluu olla ilkee tai paskamainen ketään kohtaan, ja vaikka se kuulostaa tosi itsekeskeiselt nii miun on vaan jossain tilanteissa ajateltava omaa parastani. JA neuvoisin muitaki tekemään välillä niin, tai sit jos on ongelmia nii miettiä mitä ite voi asialle tehä eikä tulla valittaa miulle ku en tee mitään.

"Minä olen kokonaan väärä, Minua ei olisi pitänyt olla olemassakaan. Jokin juttu oli mennyt vitusti pieleen"

Kolmeen lauseeseen tiivistettynä, yks kirja osas kertoa paremmin ku mie itekkää mitä tunnen sisälläni. Kuulen monesti siitä miten jotkut ei tykkää ittestään, "oon liian lihava", "miulla on ruma naama" Mut ootteko koskaan ajatellu että maailmassa on meitä jotka olla täysin "vääriä"? Kun kaikki mitä siussa on, vartalo, ulkonäkö, muiden asenne eli helposti sanoen KAIKKI on väärin. Aivan päin mäntyä. Harva oikeesti ymmärtää millasta helvettiä se on. Oon tavannu muutaman joiden luulin ymmärtävän, mut osoittautu vääräks se uskomus. 

Ainoo mitä mieleen mahtuu on se yks lause "Miuta ei kuuluis edes olla olemassa" 

Se on yhtä helvettiä, voin sen sanoa.

Olen avautunut joten lähden toveri Jannen kanssa kauppaan--~

Sayõnara!

The End Is Near, But We're Still Standing Here~

Mietin hetken et kerranki elämässä tapahtuu jotain, mut sit ajatelin kumminki et olisin voinu jättää siitä huolimatta eilis illan kokematta... Mutta siis juu.

Ollu ny torstaista asti esityksiä. Kivat fiilikset on ollu ku päässy lavalle kunnolla pitkästä aikaa, tää on just sitä mitä rakastan ja mitä haluun tulevaisuudessa tehdä.
Siitä huolimatta morkaan itteäni koko ajan, kyllähän sitä voi tykätä asiasta mitä tekee, mut ei se kerro ootko hyvä vai et. Miulla menee sanat solmuun ja ku yritän onnistua niissä tanssipätkissä nii näytän kalalta kuivalla maalla. Huoh en tiiä....
Illat oon muutoin viettäny vaa opistolla maaten ja animea kattoen, paitsi eilisen.

Syystä ei oo varmaa mut iltahan meni siinä että kolmelta oli eka esitys, mei muoriki oli sitä kattomassa ja miun teki oikeesti mieli lyödä päätä seinään koska sen näki kunnolla miten se häpes miuta... kuten aina. Ekan ja tokan esityksen välissä oli sit parin tunnin tauko, syötiin, hengattiin ja laitettiin paikat takas kondiksee. Toka esitys alko klo 19.00. Sillo tais alkaa ekat oireet, just enne esitystä miul oli pieniä hengitys ongelmia ja tuntu et silmissä heitti vähä. Kuvittelin sen olevan jotain paniikkikohtauksen alkuoiretta mut varmuutta ei oo. Olin vähän pilvessä viel ku menin lavalle, mut sit ku päästiin mun monologin kohalle nii se vanha draivi tuli takas ja esitys meni lopulta hyvin.
Koska vaihteeks esiinnyttiin ensin nii  meillä oli sit nopea 15min aikaa vaihtaa vaatteet, pestä meikit ja kipittää yleisön sekaan kattoo toisen ryhmän esitystä. Joku puol tuntia niitten esityksen alkamisen jälkeen aloin huomata et kaulaa ja korvien takaosia alko kutittaa ja tuntu siltä et korvat alkaa palaa. En sillo viel miettiny muuta ku et "ei hitto, en voi raapia ku koht pitää mennä koko poppoon loppukumarruksiin"
Jossain vaiheessa huomasin sit et käsiä ja kylkiä alko hiljallee kutittaa kans. En sitä sen pahemmin ajatellu, mut sit kummarrusten jälkeen ku mentiin pukkariin keräämää tavaroita nii huomasin valaistuksessa et miun käsivarret oli täynnä ihottumaa ja ne oli muuttunu iha punasiks. Siinä sit parin muun kanssa katottii et ei hitto se on levinny aika laajalle. (huomaa että olin lievässä shokissa jo sillo koska en saa yhtää päähäni et ketä siel enää oli.) Joku lähti sit hakemaa mei ohjaajaa, vähä oli hölmö olo ku Naziaa lähetää ettii ja toisen ryhmän ohjaaja Kati saapuu paikalle. Siinä sit Kati lähti ettimää poistuvan yleisön joukosta sairaanhoitajaa ja sit Naziaki löydettiin.
Miul ei oo paljoo mitää tietoa mitä sit alko tapahtumaan. Muistan sen verran et sain siltä paikalle tulleelta sairaanhoitajalta jonku antihistamiinin ja sit soitettii 112. Jossain vaiheessa jouduin itekki puhuu sinne htäkeskuksee mut en oikee mitää osannu sanoo ku aloin olee jo vähän hysteerine. Siinä sit lopulta ootettiin ambulanssia jota Petra meni tien reunaan vastaan.
Seuraava paniikki tuli siitä että ensihoitajat saapu paikalle ja jouduin sinne ambulanssiin. Ne mittas sydäntä, kuumeen ja verenpaineen ja kyseli kaikenlaista ja lopulta sit päättivät että miut on vietävä päivystykseen. Olin ihan paniikissa ku se ambulanssi lähti liikkeelle. Mut sit kävi jotain, en oo ihan varma tarkalleen mut ku se ensihoitaja totes että miun tiedoissa lukee se lääkärikammo nii siitä tyypistä tuli, en tiiä mut jotenki lämpimämpi. Se yritti rauhottaa miuta ja jutteli niitä näitä ja sit sairaalalle tultaessa se vei miut sinne sisälle ja yritti jopa tarjota niille hoitajille et se tulee miu mukaan, ees siks aikaa et miu ohjaaja ja ne muut tulee paikalle. Ei ne hoitajat sitä päästäny ja sit jouduin lähtee sen toisen hoitajan mukaan. Se sit siel hoitohuoneessa kyseli kaikki ne tiedot uusiks ja mitä oli tapahtunu jne. ja lopulta anto miulle nieltävän kortisolin ja jonku antihistamiinin. Lähetti sit aulaan mihi muut oli jo tullu ja sano et jos alkaa ahdistaa henkee nii on tultava koputtaa.
Menin sit siihe aulaa mihin Nazia, Elli-Noora, Petra ja Leevi oli tullu. Olin siinä sit niitten kaa puhuttiin siit jotai ja vähä muistaki jutuist. Jossain välissä siihen tuli joku hoitaja sit tuomaa miulle jonku uuden lääkkeen.

Se hoitaja oli vissii just ehtiny poistuu ja olin jo nielly sen antihistamiinin ku aluks alko tuntuu et miul on kurkussa joku pala, mut se ei lähteny nielemällä pois. Sen jälkee sit seuraava mitä havaitsin oli et taivuin kaksin kerrroin haukkomaan happea ja kuulin ku muut veti paniikissa kyselemään että oksennanko mie. Lopulta sain epätoivosesti todettua etten saa happea, Elli lähti kauheella vauhdilla sit sinne hoitaja huoneeseen ja ainoo mitä pystyin tekemään oli itkemään. Ainoo ajatus mikä miulle tuli oli et tähänkö mie kuolen. Tukehdun näin lähelle apua. Seuraavaks havaitsin miten makaan paareilla ja miuta työnnetään pois. Sit ku ne paarit pysähty nii yhtäkkiä miu ympärillä on kauheesti porukkaa, yks tökkää tiputus piikkiä toho käteen, yks tunkee miulle kurkusta alas uutta antihistamiinia ja loput kaks kyselee ne samat jutut ku aiemminki. Sit se yks hoitaja lykkää miulle käteen jonku laitteen ja käskee laittaa sen suuhun. Se laitto koneen päälle ja happi alko kulkee. Sain siis lisähappea. sen jälkeen miut siirretää käytävä paikalle ja käsketää odottaa. Vähän ajan päästä se hoitaja tulee sit Nazian kanssa paikalle.
Se hengityskone otettii sillo irti koska se suoneen tuleva kortisol liuos autto jo et sain jo ite happea.

Eipä siinä illassa kai muuta erikoista sit ollu. Makasin kahteen asti tipassa siinä, Nazia hääti muut sit kotia nukkumaan kai joskus 23 aikaa ja se jäi ite miu seuraks. Ne pitivät miuta siellä lopulta tarkkailussa ja tipassa kahteen asti ja koska olo oli jo täysin normaali silloin nii ne anto ohjeet selvittää mitä siinä ruuassa oli, vahvat antihistamiinit ja kortisolia mukaan ja muistutuksen että jos se uusii nii heti soitto 112. Joten tulin sit viettämään yöni opistolle.
Edelleen on olo vähän töks ja tuntuu et se kaikki oli vaan pahaa unta, mut selvittiin ja tilanne on nyt vakaa. Suunnitelin tässä just että vois lähtee potkimaan Elliä että lähetää kauppaan ja kai sit vaan makaa tän saikku/vapaapäivän kattoen leffoja. Huomenna sit taas yks esitys ja tiistaina kaks.

Yhden asian kumminkin opin tuosta tilanteesta ku tuntu et tukehtuu ja elämä loppuu siihen. Pitäis oppia nauttimaan elämästä ja vaalimaan niitä ihmisiä jotka välittää susta.
Ehkä opin sen kunnolla joku päivä, mut nyt eletään päivä kerrallaan!
Ja suuri kiitos teille jotka olitte eile miun tukena, niin whatsappin kautta ku paikalla, ootte kaikki tärkeitä♥

Sayõnara!
Santtu kuittaa~
ps. oon tänään liian laiska ettimään kuvia joten sori :/

Aivot ei keksi tälle ees hyvää otsikkoa...

Blääh, intoa ja energiaa taas enemmä ku voi jakaa. Ei helvetissä.
Eilen tuli ilmotus ettei päästä Starlightiin työharjotteluun joten mennään sit yhteistuumin Jannen ja Heikin kaa torstaina kysymää olkkarista. Jos ei siltäkää natsaa nii meen sit varmaa Saksalan Päiväkotiin (?) kysymään. Onks se ees päiväkoti :D okei joku tarha mikälie.
Kumminki, oon tällee extemporee nyt kipeenä. Eilen kesken tokan läpimenon sain onneks tosin suht lievän migreeni kohtauksen ja eilis ilta on sit suurimmilta osin ihan sumun peitossa. tänään sit ollu varmaan kuumetta, ei oo tullu mitattua mut tuskin se mitään näyttäis, miulla ku nii harvoin oikeesti nousee kuume.

Alunperin muori ei suostunu laittaa Leppäkorvelle viestiä et jäisin pois elämänkulun ja psykologian tunneilta joten kävin sit ite luokassa ilmiantamassa itseni ja Leppäkorpi anto mulle sit diat ja sano että opettelen "kriisit" ite sieltä.
Sellai harmittaa koska aihe oli oikeesti tosi mielenkiintone mut luen näit dioja ny sit ite tääl. Illalla on kumminki kenraali ja alle 24h päästä enska joten en voi vaarantaa kuntoani näi lähellä esityksiä.

Tulin sit aamusta takas huoneeseeni ja kävin nukkumaan.. Oli aika hämmentävää herätä sit lopulta ku olin tosiaa nähny jotain ihan random houreunta.
Unen alussa oltiin kauheella paniikilla oltu Artiumin pukkarissa tekemässä meikkejä ku mei ohjaaja juoksee paikalle huutaen että mitä myö kuhnitaan ja et pitäis olla jo lavalla. Sen jälkee huomaan et joku vaa työntää miut siihe käytävälle joka onki muuttunu suoraan lavaks. Seison siis spotissa ihan lukossa tietämättä mitä tehä, sit kuulen mun entisen ohjaajan huutavan yleisöstä "Santtu miehä sanoin ettei siusta voi tulla hyvää näyttelijää" Samalla katon miten muut mei ryhmäläiset tuijottaa miut sillee "nonnii tietty se meni epäonnistumaa"
Sit saan lopulta jostain pätkästä tekstiäni kiinni ja alotettuani sönkkää sitä, paikalle astelee (en ymmärrä miks) Alois Trancy (Kuroshitsujista) joka heittää mua haarukalla ja toteaa että oon aivan paska, minkä jälkeen tunnen ku joku heittää pussin miun pään yli ja miut raahataan pois.
Just enneku heräsin nii joku huus jostain et "Nonnii otetaa sit seuraava, hei tää on jo loistava verrattuna tohon edelliseen luuseriin".

Että joo, näillä fiiliksillä on kiva lähtee kenraaliin tänää....

Miust on jotenki jännä et viime esitysten aikaan olin ihan järkyssä kunnossa, teki mieli oksentaa koko aja ja voin sanoa että "stressin lievittäjiä" meni monta. Nyt olo on jotenki erilainen, ehkä luottavainen? Oletettavammin ite mokaan, tai no oon oma surkea ja huono itseni lavalla mut luotan siihen että meidän ryhmä osaa ja hoitaa homman kotiin. en sit tiiä mistä tää paine johtuu, en vaan taas osaa sietää itseäni.

öm öm, ö.ö
eipä tässä taida oikeen muuta olla.

Sayõnara!
Santtu kuittaa~

btw, pieni mainostus mut on jännä huomata miten mun tumblr blogi taitaa kertoa fiiliksistä enemmän ku mikään muu. -->Boy Behind The Mask

You might call me crazy~

Miksi pitää olla perfektionisti? Ei vois yhtään enempää ärsyttää...
Ajattelin vähän kirjotella nyt enneku kohta painun harkkoihi. Käytiin eilen pikaseen läpi kaikkien fiilikset esityksestä ja silleen, sanoin siitä ekan kerran ääneen mut en saanu sitä todellisuutta silti ulos. Kaikki mitä teatterin tekemiseen on miulle elämäntapa, se yks harvoista asioista jotka vielä tuo miulle onnen, mut samalla se on asia mikä satuttaa miuta eniten. Aina ku alotan jotain nii haluan olla hyvä siinä, ja oon nyt alkanu vasta tajuamaan etten voi olla hyvä näyttelijä.

Old but cold~

Estradilla tasoeroja ei huomannu koska oltiin kaikki ns. "samalla vuosikurssilla" tai itseasiassa mie olin meistä pisimpään harrastanu, mut koska mei ohjaajalla oli ne pari lellikkiään nii se paino meijät muut samalle tasolle. Nyt ku vaihoin Mikkeliin muuton jälkeen harrastelijaryhmään nii oon tajunnu oikeeti ettei miulla oo mahkuja olla tässä hyvä. Olin suunnitellu vielä jonkun aikaa sit et haen teatteri korkeeseen suoritettuani tän tutkinnon, mut en usko enää et miulla on mitään mahkuja päästä sisälle.
Kuka tahansa mei ryhmästä vois harjoittelematta omaksua ton miun tän hetkisen hahmon ja tehdä sen miljoona kertaa paremmin, tai jos oikein katotaan nii koko hahmo on ihan turha. Huomaan taas oman turhautumiseni, annan kaikkeni harkoissa tehdäkseni parhaani mut se ei vaan tunnu riittävän. Ja huomaan tän kertasen turhautumisen olevan jopa pahempi ku toukokuussa ennen Teatrikseen lähtöä. Tällä kertaa se miun pelkäämäni masokisti on heränny taas miun sisällä.
Tiedän tasan tarkkaan että miuta on kielletty rasittamasta tota selkää ja tota polvee, siitä huolimatta lähin eilen juoksemaan. Olo oli aika perhanan vapautunu mut siitä huolimatta kipu vei lopulta kaiken muun. Toinen oli se että meinasin oksentaa toissa iltana ku se inhoamani veren haju saavutti miut, häpeen itteeni liikaa.
Miks en vaan vois kadota ja helpottaa kaikkien elämää?

Sayõnara!