"Kirjotan viel sen kokonaisen tekstin tästä ja laitan sen Minnalle. Mun osalta onnea loppu käynteihin ja nähdään toivottavasti parin kuukauden päästä hoitokokouksessa!"
Tämän iloisen loppu tervehdyksen sain sitten psykologiltani viime perjantaina, kaikki on päällisin puolin kunnossa eikä missään oo enää mitään ongelmaa. Kuulemma mun realismintaju on täysin kunnossa vaikkakin siinä on parannettavan varaa. Miksei musta tunnu että kaikki ois kunnossa? Vai johtuuko se vaan siitä että on viimeset viis vuotta kärsiny kaikesta mahdollisesta paskasta pään sisällä ettei sitä vaan osaa ajatella että olisi viimeinkin kunnossa?
Todellisuuden ymmärrän, masennus on ohi, lievät skitsofreniset piirteet on poissa ja jopa mietin omaa tulevaisuuttani ilman että se painais jotenki mieltä tai olis kauheen synkkä. Toinen syy voi olla että mun terveen papereita hejastaa pikkunen mutta. Itseasiassa tarkalleen kaksi muttaa, ja niitten nimet on keski-vaikea paniikki/ahdistushäiriö sekä kykenemättömyys kokemaan suuria tunteita/käsittelemään niitä.
Oon viimeset viis vuotta tosiaan tapellu erityisesti ton paniikkihäiriön kanssa joka on kuulemma psykologin mukaan johtanut mun nykyiseen hankalaan sosiaalisfobiaan, sen on annettu viel pahentua koska aikoinaan eksotella niitä ei kiinnostanu muu kuin sen masennuksen hoitaminen. Thank goodness se otetaan viimeinkiin hoitoon ja siirryn piakkoin lääkitykseen sen kanssa.
Tolle toiselle mutta kohdalle puolestaan ei vaan voi minkään. Kuulemani mukaan joko elän sen kanssa loppuelämäni tai sit se alkaa pikkuhiljallee häviämään mut mitään ei voi tietää etukäteen.
Mutta eipä siinä sitten ihmeempi! muutoin viikot on kulunu tuolla helsingissä ramppaamiseen, kissojen juoksuaika ulinaa kuunnellessa ja työharjottelu paikan ettimiseen. TOP-paikkaki viimein tuli hommattua, tai siis viimein joku suostu ottaa. Se on sit kaheks ja puoleks kuukaudeks suuntana Hyvinkää :3
Sen ihmeemmin en oo kavereita kumminkaan nähny, Saara tosiaan oli täällä ton viikon ja sitä edellisen viikon olin ite Mikkelissä sen luona ja siin tuli nähtyy siel olevii kavereita. Täällä päässä ei oo sit ketään tullu nähtyy.... itseasiassa koko tänä aikana sen jälkee ku muutin. nojaa kaiketi mut on ollu helppo unohtaa. Tai sit tää on taas niitä juttuja mistä oon kuullu jo monta vuotta. "
Noku sie et ikinä laita viestiä" "siusta ei koskaan kuulu mitään" "ehä mie siulle laita ku et siekää koskaa laita miulle"
Nää on just niitä hetkiä ku mieli tekis vaa hävitä ja ollaa sille fuck this shit muutan antarktikselle ja jään sinne yksinää. Mä en ole kykenevä pitämään yllä sosiaalisia suhteita varsinkaan yksin, mä en ole kykenevä aloittamaan keskustelua muiden ku niitten ihmisten kanssa joille juttelen koko ajan (eli Saaran), mä en ole kyenny siihen vuosiin vaikka haluaisinki, enkä tuu olee kykenevä siihen jatkossakaan. En, ellen jonku itsesatuttamisajatuksen kautta haluais aiheuttaa itselleni ahdistuskohtausta. Mä kammoan ajatusta laittaa ihmisille viestiä vaikka miten läheisiä oltais JOSKUS oltu, mä elän jatkuvassa paniikkikohtauksen pelossa ja yks niistä laukasevista tekijöistä on ihmisille viestittäminen tai soittaminen.
Mä koen jo pelkästään siitä ihan järkyttäviä ahdistuskohtauksia ku nään että joku on tyylli "nähny" sen viestin muutei vastaa. I'm not wanted around ppl and I know it.
Tällä kertaa vähän lyhyemmin,
UNTIL NEXT TIME! see ya!