Like the phantomrider, I'm dying tonight~

Yosh, se on nyt ohi. esitykset nimittäin. En oikeestaa tiiä mitkä on fiilikset.. Helpottunu? Väsyny? Onnellinen? Masentunu?
jos totta puhutaan nii miu fiilikset on iha sekasi, periaatteessa huokaan helpotuksesta koska ei tarvii hyppiä koko aja ympäriinsä, mut taas sit sellai masentaa koska se oli sit tässä. Kuvaavin on varmaan se mitä muutama muuki sano eli, "Mitä nyt?"
Kaks viikkoa treenattiin ja esitettiin vain yhdellä vpeellä ja nyt pitäis olla vapaana ens tiistaille, sillo jatkuu taas perusharkat. Hah, mitä teen? tallille on mentävä, pääsen vähä tuulettaa ajatuksiani mut muutoin sit en tiiä. Huomaa kai et oon vähä puusta pudonnu. Glitteriä on kaikkialla ja silmät huutaa hoosiannaa koska  kuivuus. Lupauduin lähtee viel Jannen kaa kauppaan, sen jälkeen jos vaikka ehtis pysähtyä.
En kyl tiiä kannattaako koska eilen siinä kävi jo huonosti. Oli meinaa oikeesti päällä aika harvinaisen paha ilta-angsti sit lopulta. Vähä samaa fiilistä nytki.

Sehän se on, tässäkö se oli? Nähdään nyt vaan kerran viikkoon ja muutoin that's it. Mua pelottaa jos oikeesti sanon sen ääneen, en odottanu mitään pysyvää ku liityin tähän ryhmään mut nyt ku esitysten ja yhdessä tekemisen euforia on laskenu nii tilalle on tullu se sama vanha ontto fiilis. Ollaanko me kumminkaan loppujen lopuksi muuta ku teatteriryhmä? Vai onko meistä muka tullu toisillemme läheisempiä. Oon pessimisti asian suhteen kuten aina ennenkin, luulin mein olevan tiivis ryhmä jo viimeeks mut mitä kävi R&Rlle? Myö hajottii, viimene vuos yhessä ei ollu enää kivaa tekemistä yhdessä vaan se oli yht helvettiä suurimmalle osalle meistä. Yks ajatus kans mikä pysäytti miut tänää melkeen kokonaan oli se, että mietin  vakavissani että yrittäisin hakea terkan kautta itteni taas psykan juttusille.
Ja toinen mikä tässä just huolettaa on se että tiiän, että kevään jälkeen mulle tää oli tässä. Jos olisin vahvempi nii voisin ihan vaan sen takia että pidän ryhmästä ja tosta menosta muutenki. Mut loppujen lopuks, oon oppinu näiden kuukausien aikana ittestäni taas jotain uutta. Mie en tosiaan oo yks näistä ihmisistä joiden kanssa oon tätä prokkista tehny. En kykene samaistumaan, ja jos totta puhutaan nii en edes halua. Vielä enemmän se näky nyt ku vietettiin aikaa mei rinnakkaisryhmän kanssa, mie en kuulu tänne.

On ollu asioita joita en oo ees ajatellu, asioita joista oon halunnu eroon ja sit liityn ryhmään missä ne on niille arkea. Mie en tiiä, mut jos saan kerättyä pääni kasaan nii ehkä miulla viimein on kanttia alkaa elää kuten miun kuuluu, kuten mie ite haluan.
Koska miulla ei oo muutakaan nii miun on nyt vaan kyettävä seisomaan omilla jaloillani.

Välissä oli pieni nosebleed ;;_;;

Toinen on se että oon ollu viimeset pari päivää ärimmäisen kyrpiintynyt eräiden (kyllä puhun monikossa) ihmisten toimintaan. Ensimmäisenä ja päällimmäisenä miuta ärsyttää se että jotkut eivät tosiaan osaa ajatella nenäänsä pidemmälle ja jos siitä mainitsee nii aletaa leikkiä marttyyriä. Miulle valitetaan jatkuvasti "huonoista vastauksista", siitä miten satutan erästä koko ajan ja sit siitä että "voisit ajatella välillä muitakin". Anteeks? Millo miusta on tullu joku yli-ihminen. Viimeeks ku tarkistin nii ihan vaan ihminen mieki oon, ihminen joka murtuu, ihminen johon koskee, IHMINEN JOLLA ON TUNTEET. Mie en oo  tietääkseni tässä maailmassa siks et keskittäisin kaikki ajatukseni ja tekoni siihen että olisin joku eloton nukke joka ei muuta sano ku voi voi ja voi että, miten voin auttaa.
Miulla on omat ongelmani, omat asiani joista selvitä, oma ELÄMÄNI josta yritän selvitä kunnialla ja ennen kaikkea omat ajatukseni asioihin. Tiiän että tästä tulee kohta taas noottia että "anteeks en mie tarkottanu" mut sit se jatkuu taas, ei oo eka kerta. Mut sanon nyt jo valmiiks, MIUTA EI VITTU KIINNOSTA. Mie autan ja tuen mieluusti miulle tärkeitä ihmisiä ja muitakin, mut mie en pysty kaikkeen ja ennen kaikkea oon hiljattain oppinu et miun ei kuulu tehdä mitään mikä on ohi miun omien kykyjen.
En haluu olla ilkee tai paskamainen ketään kohtaan, ja vaikka se kuulostaa tosi itsekeskeiselt nii miun on vaan jossain tilanteissa ajateltava omaa parastani. JA neuvoisin muitaki tekemään välillä niin, tai sit jos on ongelmia nii miettiä mitä ite voi asialle tehä eikä tulla valittaa miulle ku en tee mitään.

"Minä olen kokonaan väärä, Minua ei olisi pitänyt olla olemassakaan. Jokin juttu oli mennyt vitusti pieleen"

Kolmeen lauseeseen tiivistettynä, yks kirja osas kertoa paremmin ku mie itekkää mitä tunnen sisälläni. Kuulen monesti siitä miten jotkut ei tykkää ittestään, "oon liian lihava", "miulla on ruma naama" Mut ootteko koskaan ajatellu että maailmassa on meitä jotka olla täysin "vääriä"? Kun kaikki mitä siussa on, vartalo, ulkonäkö, muiden asenne eli helposti sanoen KAIKKI on väärin. Aivan päin mäntyä. Harva oikeesti ymmärtää millasta helvettiä se on. Oon tavannu muutaman joiden luulin ymmärtävän, mut osoittautu vääräks se uskomus. 

Ainoo mitä mieleen mahtuu on se yks lause "Miuta ei kuuluis edes olla olemassa" 

Se on yhtä helvettiä, voin sen sanoa.

Olen avautunut joten lähden toveri Jannen kanssa kauppaan--~

Sayõnara!