Taas naapurista riita kantautuu
papereistaan Tiina jälleen luopuu
lueta ei, rauhassa ei
tänä yönä ainakaan
Siitä on aikaa ku oon tällä periaattelaa postausta kirjottanu nii otetaana näin.
Huhhuh, viime yö oli täyttä tuskaa. Vanhat uniongelmat painaa taas päälle ja unta ei meinaa saada kun miljoona asiaa painaa mieltä. Viime "yönä" jouduin kans käydä tossa solukeittiön puolella ärähtämässä Haskalle ja yhelle toiselle että olisivat viimein hiljaa...
Oli aika positiivista, ku aamun opistokokouksessa yks toinenki otti puheeks sen että tosiaan täällä asuu muitakin ja että hiljaisuus tosiaan on klo 22. Ja joo, Anteeksi annettu. Haska teki miehen työn ja pyys tänään anteeks eilistä ja lupas ettei toistu. Toki se ny vähä on ulalla näistä uusista säännöist jotka tuli sen väliaikaisen erotuksen aikaan. että sellasta.
Odotan yhä innolla et millon MOAS saa mulle sen kämpän järkättyä, viihyn opistolla kavereiden kanssa, mut kaipaan sitä kunnon rauhaa. Omaa kotia, paikkaa jossa voin vaikka hillua boksereissa ympäriinsä, seriously... En harrasta sitä kyl muutenkaan :D mut kumminkin, paikkaa jota kutsua kodiksi.
Kesken toukokuisen siivouspäivän
sai puhelimeen viestin äidiltään
isä muutti pois, muutti tänään pois
koita niitä ymmärtää
Ja lähtee ulos lämpimään
Kylmään* Joo, eilen tuli harkkoihi puhelu Atelta että ukko on viimein siirtäny kaikki tavaransa ja miu kamat on siirretty pikku huoneeseen jonka saan viel pitää veljieni talossa. Hauskaha se oli kuulla et jes, mun kaikki julisteet ja piirokset mitä olin seinlle vuosien mittaan keränny nii oli revitty alas ja poltettu. Hei kiitti oikeesti. No okei, osan olisin kyl halunnu itelleni mut ei sit.
Ehkä tää on hyvä, kaksoset teki sen mitä en ite vuosiin ois voinu, it's the new beginning. Poistivat sen historian mitä en välttämättä kaipaa.
 |
| Löysin kuvan yhestä niistä töhöistä minkä olin seinälle laittanu |
Mitä silmät ei nää
sen sydän ymmärtää
totuutta etsii kestävää
Ehkä tänään, ehkä tänään
tähän kaikkeen vaivaan
Mitä silmät ei nää
sen sydän ymmärtää
jossakin kaipaus hellittää
Ehkä tänään, ehkä tänään
joku löytää taivaan
 |
| Toissa kesänä, nuotio ja vaahtokarkkeja~ |
Oon ehkä viimein alkanu pääsemään aloilleni, päästämään irti siitä vanhasta. en meinaa kokonaan. Mut jos totta puhutaan nii erosta huolimatta mietin vielä kuukausia että "entä jos?" Jos voisinkin muuttaa itseni ja tehdä hänet onnelliseksi. Olla se poikaystävä joka olin vielä kesällä. Saada kaiken sen takaisin? Hän kumminkin oli toinen ihminen mun elämässä joka teki musta onnellisen. Mut sit mietin, entä jos mikään ei ookkaan toisin? Musta ei vaan oo siihen, en kykene tekemään jotain toista täysin onneliseksi, mokaan ja morkkaan itteäni pitkään satuttaen samalla toista. En vaan haluu sitä, tieto siitä että joku kärsii mun takia on rikki repivää.
Mutta onko mulla yhä mahdollisuus? Tehdä sut onneliseksi, ees kaverina. Sanoin asioita täysin rakkaudesta mut nyt sanon etten ota niitä sanoja takaisin vaan aion yhä seistä niiden takana.
Annathan mun yhä auttaa?
Äiti katsoo kuinka vuoteessaan
poika ei tahtois nukahtaa
vilpittömin silmin vuosien toive
rakkaintaan tutkii
Äidin rakkaus? Mitä se on? Mein muori osoitti ensimmäiset äitiyden merkkinsä vuosiin viime elokuussa, ku muutin pois. Silti se puhuu että pitäis mennä kotiin ja kauppaa samalla että lähtisin vuodeksi ruotsiin vaihtoon. Joka kerta mietin että kuka sä oot ? Onks se oikeesti se ihminen joka kasvatti mut, parjaa samalla ettei halunnut nuorimmastaan tälläistä. Onks se tosiaan sama tyyppi joka alko vihaamaan Hettuloita ku aloin seurustella Tommin kanssa, sama tyyppi joka vuosia faijan syrjähypystä huolimatta yritti pitää täydellisen perheen imagoa ja sama ihminen joka yritti saada mut kuukausia jättämään Nean ku suhde paljastu ja nyt väittää miten iloinen oli uutena vuotena ku kokkas sen kaa yhessä.
Onko se äidillistä hakkua jokaista pientä asiaa mitä lapses tekee?
Helpompaa tää kaikki olla vois
jos meitä vielä kaksi täällä ois
jakamassa kaiken, kokemassa ihmeen
joka laajaan maailmaan
pian nousee kehdostaan
Mitä silmät ei nää...
Tähän en halua kommentoida mitään, sanon vaan että kaipaan mun vanhoja kavereita, kaipaan mun veljeä. Tai veljeä joka ei koskaan selvinny edes tähän maailmaan elossa. Suunnitellaan teatteri porukan kesken Leville lähtöä hiihtolomalla ja yritän koota itseni ennen sitä. Viimeeks oon käyny siellä viel ku kaverit oli elossa. Pelkään että jos mun uudet kaverit näkee sen murtuneen puolen minkä vanhat muistot tuo nii menetän neki, ei kukaan mua jaksa muutenkaan.
Humaus niinkuin tuulispää
jostain saapuu yllättää
ja sen sanattoman kaipuun
se hellästi tyynnyttää
Seison kai huterasti omilla jaloillani, täytän päiväni opiskelun ohella tuijottamalla pää tyhjänä animea ja nytki vietän kaikki illat teattein parissa. Tätä mun elämä nyt on, huojumista masennuksen ja ilon välillä. Pelon ja toivon. Mä kaipaisin elämääni jotain pysyvää, edes jonkun joka vois luvata kestävänsä vaik sellasen lupaaminen onki mahdotonta.
Tällästä tää elämä on mielenaaltoilu häiriön kanssa, häiriötä koko ihminen.
Näihin tunnelmiin, Sayõnara!
Santtu kuittaa~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti